Khaled Hosseini: Leijapoika

Kirsikkapuita, poppeleita, pihatietä reunustavia ruusupensaita, marmorilattioita, mosaiikkisia kylpyhuoneita, kristallikruunuja ja holvikattoja. Ruokasali, jonka mahonkipöydän ympärille mahtuu kolmisenkymmentä istujaa. Järven rannalle tehtyjä eväsretkiä, granaatttiomenoita, loputtomia eepoksia ja romaaneja, ja tietenkin vuoden kohokohta - leijaturnaus. Tapahtuma, jonka ajaksi Kabulin kaupungit muuttuvat kuin pieniksi sotatantereiksi kun jahtaajat yrittävät saada putoavia leijoja kiinni ja ihmiset pidettävät hengitystään tai huutavat kannustushuutojaan. Koulun alkaessa jälleen talviloman jälkeen pojat vertailevat leijaturnauksista saamiaan haavoja. Tämä on Amirin lapsuuden Kabul, paikka, josta Khaled Hosseinin Leijapoika (The Kite Runner 2003, suom. 2004) alkaa.

Teos on kirjoitettu WTC-iskujen jälkimainingeissa kuvaamaan Afganistania länsimaiselle ja amerikkalaiselle yleisölle ja tuomaan sitä valoon. Romaani alkaa rauhan ajan Afganistanista, Amirin onnellisesta lapsuuden ajasta, jolloin kaikki on vielä hyvin. Tarina kietoutuu Amirin sisäiseen kamppailuun itsensä kanssa sekä kilpailuun Baban kiintymyksestä. Hassan on hänen hazara-palvelijansa, saman rinnan ruokkima ja samassa talossa kasvanut. Hän ja Amir ovat läheiset kuin veljet, mutta heitä erottaa etninen rotu ja yhteiskunta-asema. Hassan on hyveellinen ja Amiria kohtaan loputtoman lojaali, mutta silti Amirista tuntuu, että hän kilpailee Hassanin kanssa hänen isänsä Baban suosiosta. Baba tuntuu kohtelevan Hassania paremmin kuin Amiria. Hassan saa osakseen ihailua kun taas Amir on Baballe jatkuva pettymyksen aihe. Amirilla on luontaisia taipumuksia kirjoittamiseen, mutta Baba haluaisi pojan, joka muistuttaisi häntä itseään, olisi yhtä urhoollinen ja vahva – olisi mies:

”Tiedätkö mitä tapahtuu kun muut kaupunginosan pojat kiusaavat häntä? Hassan astuu aina väliin ja hätistelee heidät kauemmas. Olen nähnyt sen omin silmin. Ja kun he tulevat kotiin ja minä kysyn häneltä, miten Hassan sai naamaansa tuon naarmun, hän vastaa että Hassan kaatui. Usko kun sanon, Rahim – siitä pojasta puuttuu jotain.”

Amir, jonka omat taipumukset vievät häntä aivan muuhun suuntaan kuin Baba tai yhteiskunta soisi, joutuu jatkuvaan ristiriitaan ympäröivän yhteisön kanssa. Amirin kilpailunhaluinen ja kateellinen mieli saa hänet pilkkaamaan Hassania sanoista, joita tämä ei ymmärrä ja saa Amirin korostamaan heidän välistään kulttuurieroa. Amir on tietoinen yhteiskunnan epäreiluudesta, mutta se ei estä häntä näkemästä ja hyväksikäyttämästä itsekin sitä, että Hassan tulee aina olemaan ristihuulinen lukutaidoton palvelija, jonka paikka on keittiössä.

Amirin lapsuus Kabulissa on kuin pikku prinssin elämää isossa ja ylellisessä talossa ja yhteiskunnassa, jossa hänen taustansa määrittää kaikkien suhtautumisen häneen. Nimi Amir myös tarkoittaa prinssiä. Amirin lapsuuden satumaa särkyy kun Neuvostoliitto hyökkää Afganistaniin.

Oikeastaan lumous särkyy jo Amirin viimeisen leijaturnauksen yönä, Menneisyys jää häilymään Amirin elämään, ja muistoisssaan Amir palaa yhä uudelleen ja uudelleen savimuurin taakse, kurkkimaan tyhjälle kujalle.

”--Sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.
Minun sanani oli Baba.
Hänen sanansa oli Amir. Minun nimeni.
Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että perusta kaikelle, mikä tapahtui vuoden 1975 talvella – ja sen jälkeen – laskettiin jo noissa ensimmäisissä sanoissa.”

Leijapoika on ensimmäinen lukemani arabikirjailijan kirja. Se raottaa ovea Afganistanin tapakulttuuriin ja lähihistoriaan, pakolaisuuteen ja täysin erilaisten kulttuurien kohtaamiseen. Väkivalta leviää niin Amirin elämään kuin Afganistaniinkin. Amir joutuu pakenemaan Yhdysvaltoihin, jossa uusi elämä tuo mukanaan omat haasteensa afgaanikulttuurin ja amerikkalaisen kulttuurin kohdatessa. Afganistanilaista yhteisöä vieraalla mantereella edustaa joka sunnuntainen kirpputori, jonka puitteissa afganistanilaisen yhteisön säännöt ja käytöskoodit edelleen toteutuvat.

Amirin edesmenneen äidin kerrotaan opettaneen klassista farsinkielistä kirjallisuutta yliopistolla, mutta sodan jälkeisessä Afganistanissa talibaanit sulkevat naiset kotiin kieltäen heiltä työnteon. Amirin äidistä tulee kuva itsenäisestä naisesta - tai ainakin itsenäisestä afgaaniyhteisön soveliaisuussääntöjen sisällä. Hassanin äidin kevytkenkäisyyttä lukuunottamatta romaanin muut afgaaninaiset kuvataan passiivisiksi ja yhteisön sääntöjen ja asenteiden alistamiksi. Kauniissa, kirjallisuutta vaalivassa Sorayassa Amir löytää kuitenkin äitinsä kuvan ja tämän vertaisen.

Leijapoika on sen osittaisesta kepeydestä huolimatta raskasta luettavaa. Lukukokemuksena se on sivistävä, ja sen vääristyneiden ihmissuhteiden kuvaus on mielenkiintoista. En välttämättä kuitenkaan lukisi tätä enää toista kertaa. Ehkä juuri kirjan raskautta tasapainottaakseni olen keskittynyt tässä Leijapojan valoisampaan puoleen, joka on myös se puoli, joka varsinkin teoksen alun kuvauksessa myös viehätti.