Ruusun nimi

Ruusun nimi

torstai 19. maaliskuuta 2015

Suzanne Collins: Nälkäpeli

En oikeastaan tiennyt Nälkäpeleistä etukäteen paljoa. Olin nähnyt ensimmäisen leffan trailerin, joten tiesin, että se perustui vähän samantapaiseen ideaan kuin japanilainen Battle Royale -elokuva, jossa nuoret lähetetään eristetylle saarelle tappamaan toisensa. Tiesin, että päähenkilön nimi on Katniss, ja että hän ilmoittautuu sisarensa tilalle tribuutiksi Nälkäpeliin. Olin kuullut kavereideni ylistävän niin kirjoja kuin leffojakin. Kun norjalainen ystäväni ehdotti minulle, että luettaisiin Nälköpelit-trilogia yhdessä, suostuin oitis. Se olisi ainakin kevyttä lukemista ja tempaisisi mielellään mukaansa - juuri, mitä tarvitsisin.Selina oli saanut kirjat joululahjaksi, eikä ollut vielä lukenut niitä. Mikäpä siinä. Voisi olla vaihteeksi olla hauskaa kun olisi joku, jonka kanssa keskustella lukemastaan.

Aloimme lukea. Eri tahdissa, mutta kuitenkin.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, Nälkäpelistä (The Hunger Games 2008), enemmän kuin olin osannut edes arvata. Kirja tempasi minut mukaansa, ja koulujuttujen kanssa painivan Selinan harmiksi luin sen parissa illassa. Yritin todella lukea hitaasti. Säästelin sivuja, aloitin lukemisen vasta kituuttavan myöhään, vaikka olin koko päivän halunnut vain päästä jatkamaan, ja saadakseni sivut vähenemään hitaammin luin välillä erityisen hitaasti ja huolellisesti. En halunnut päästä loppuun! Ja silti minun täytyi päästä.

Luonnonkatastrofien jälkeisen maailman, Pohjois-Amerikan jäljelle jääneen osan elämä on kaivosteollisuuten keskittyneellä vyöhykkeellä 12 kontrolloitua, mutta rauhallista. 16-vuotias Katniss on salametsästäjä, sillä metsästäminen Capitolin metsissä ja raja-aidan ylittäminen on kiellettyä. Vyöhykkeellä 12 salametsästystä katsotaan kuitenkin läpi sormien, sillä tuore liha on monelle tervetullutta. Katnissin perheen se pitää leivissä. Hän käy metsällä parhaan ystävänsä Galen kanssa, jonka kanssa he jakavat saaliinsa tasan. Elättääkseen perheitään, lasten on mahdollista hankkia myös tessaroita, joita Galella on jo useita. Tessarat takaavat köyhille ja nälkäisille perheille yhden ihmisen yhden vuoden vilja- ja öljyannoksen, mutta sen hintana on osallistuminen Nälkäpeliin useammalla arvalla.

Nälkäpeli on Capitolin muistutus vyöhykkeille epäonnistuneesta kapinasta. Se on Capitolin suurinta huvia ja sen juhliminen elonkorjuussa on kaikille Panemin kansalaisille pakollista. Elonkorjuussa valitaan joka vuosi kultakin vyöhykkeeltä yksi 12-18-vuotias tyttö- ja poikatribuutti, jotka lähetetään Capitoliin lyhyeen koulutus-, haastattelu- ja esiintymisjaksoon, jonka jälkeen heidät lähetetään vuosittain vaihtuvalle areenalle tappamaan toisensa. Voittaja saa kunniaa ja niin suuren palkinnon, että rahaa on yllin kyllin. Hän ei myöskään joudu osallistumaan peliin enää uudelleen. Voidellakseen suolaa haavoihin Capitol pakottaa ihmiset pitämään elonkorjuuta juhlapäivänä ja pukeutumaan sitä varten parhaisimpiinsa, vaikka elonkorjuu tarkoittaa väistämättä vyöhykkeille sitä, että joku menettää lapsensa.

Vyöhykkeellä 12 ei ole koskaan ollut vapaaehtoisia. Arvan osuessa ensikertalaiseen Primiin, Katnissin 12-vuotiaaseen siskoon, Katnissista tulee vyöhykkeen ensimmäinen vapaaehtoinen. Toiseksi tribuutiksi valitaan leipurin poika Peeta, jonka Katniss muistaa pelastaneen itsensä nälkäkuolemalta. Mukaansa tribuutit saavat ottaa yhden muistoesineen kotivyöhykkeestään. Katniss saa ystävältään Magdalta matkijanärhirintaneulan, ja siitä tulee osa Katnissin asua myös areenalla. Matkijanärhet ovat symbolina varsin kapinallisia, mikä saa Katnissin miettimään, sallitaanko korua edes. Capitolin kehittämien kantelunärhien tarkoitus oli vakoilla vyöhykkeiden keskusteluja ja toistaa heidän keskustelunsa Capitolille. Ihmiset kuitenkin keksivät syöttää kantelunärhille täyttä hölynpölyä, minkä vuoksi ne lopetettiin. Geenimanipuloidut kantelunärhet, joita oli pelkkiä uroksia, parittelivat kuitenkin luontoon karanneina matkijalintujen kanssa ja syntyi uusi laji, matkijanärhi. Matkijanärhi ei kuitenkaan kyennyt enää toistamaan samallalailla keskusteluja, vaan lähinnä sointuja ja lauluja, mutta myös ihmisten sanomia asioita.

Capitol, jonne tribuutit lähetetään, on aivan toista kuin vyöhyke 12. Se on utopistinen upeudessaan ja loistossaan, ihanissa napeissaan, joita painamalla saa kuivauksen, hiusten harjauksen tai haluamansa herkkuja, vaatteita, mitä vain. Capitolin vauraus ja hyvinvointi on kuitenkin veren tahrimaa. 12 valvottua vyöhykettä elävät kurjuudessa ja tuottavat Capitolin hyödykkeet tehden Panemista ja Capitolin monopoliasemasta siinä pikemminkin dystopian. Ensimmäistä kertaa elämässään Katniss saa kuitenkin syödä vatsansa täyteen herkkuja ja nauttia koulutuskeskuksen mukavuuksista.

Katnissin ja Peetan ohjaaja Haymitch on muiden ohjaajien tapaan entinen Nälkäpelin voittaja, mutta juoppo. Haymitchin asenne ei myöskään ole aurinkoisin, mutta tajutessaan Katnissin ja Peetan olevan tosissaan pelin suhteen, Haymitch ryhdistäytyy. Katnissista vain ei ole helppoa tehdä sponsoreille ja katsojille miellyttävää.Vyöhykkeiden 1 ja 2 tribuutit ovat ammattilaisia. Heidät kasvatetaan Nälkäpeliä varten, minkä vuoksi he myös usein voittavat. Vyöhykkeellä 12 on entuudestaan vain yksi voittaja, Haymitch, eivätkä Katnissin ja Peetan mahdollisuudet vaikuta hyviltä.

Jäin koukkuun. Nälkäpelin henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia ja Katnissin asenne etenkin siskonsa kissaan Buttercupiin huvitti. Romaani onnistui tempaamaan mukaansa niin hyvin, että jännitin Katnissin puolesta ja kiinnyin muista hahmoista erityisesti Rueen, keijukaisen lailla puusta puuhun hyppivään suloiseen tyttöön vyöhykkeeltä 11. Tapa, miten Rue nukahtaa Katin olkapäätä vasten Katin makuupussin sisässä oli hellyyttävä. Minäkerronnan ansiosta samastuminen Katnissiin ja kirjan tapahtumiin onkin helppoa  –  ja kukapa ei haluaisi olla yhtä rohkea ja sinnikäs kuin Katniss. Jo lähtökohtana se, että Katniss uhrautuu siskonsa puolesta on mieletön, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä Katniss romaanin aikana päätyy tekemään.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Khaled Hosseini: Leijapoika

Kirsikkapuita, poppeleita, pihatietä reunustavia ruusupensaita, marmorilattioita, mosaiikkisia kylpyhuoneita, kristallikruunuja ja holvikattoja. Ruokasali, jonka mahonkipöydän ympärille mahtuu kolmisenkymmentä istujaa. Järven rannalle tehtyjä eväsretkiä, granaatttiomenoita, loputtomia eepoksia ja romaaneja, ja tietenkin vuoden kohokohta - leijaturnaus. Tapahtuma, jonka ajaksi Kabulin kaupungit muuttuvat kuin pieniksi sotatantereiksi kun jahtaajat yrittävät saada putoavia leijoja kiinni ja ihmiset pidettävät hengitystään tai huutavat kannustushuutojaan. Koulun alkaessa jälleen talviloman jälkeen pojat vertailevat leijaturnauksista saamiaan haavoja. Tämä on Amirin lapsuuden Kabul, paikka, josta Khaled Hosseinin Leijapoika (The Kite Runner, 2003) alkaa.

Teos on kirjoitettu WTC-iskujen jälkimainingeissa kuvaamaan Afganistania länsimaiselle ja amerikkalaiselle yleisölle ja tuomaan sitä valoon. Romaani alkaa rauhan ajan Afganistanista, Amirin onnellisesta lapsuuden ajasta, jolloin kaikki on vielä hyvin. Tarina kietoutuu Amirin sisäiseen kamppailuun itsensä kanssa sekä kilpailuun Baban kiintymyksestä. Hassan on hänen hazara-palvelijansa, saman rinnan ruokkima ja samassa talossa kasvanut. Hän ja Amir ovat läheiset kuin veljet, mutta heitä erottaa etninen rotu ja yhteiskunta-asema. Hassan on hyveellinen ja Amiria kohtaan loputtoman lojaali, mutta silti Amirista tuntuu, että hän kilpailee Hassanin kanssa hänen isänsä Baban suosiosta. Baba tuntuu kohtelevan Hassania paremmin kuin Amiria. Hassan saa osakseen ihailua kun taas Amir on Baballe jatkuva pettymyksen aihe. Amirilla on luontaisia taipumuksia kirjoittamiseen, mutta Baba haluaisi pojan, joka muistuttaisi häntä itseään, olisi yhtä urhoollinen ja vahva – olisi mies:

”Tiedätkö mitä tapahtuu kun muut kaupunginosan pojat kiusaavat häntä? Hassan astuu aina väliin ja hätistelee heidät kauemmas. Olen nähnyt sen omin silmin. Ja kun he tulevat kotiin ja minä kysyn häneltä, miten Hassan sai naamaansa tuon naarmun, hän vastaa että Hassan kaatui. Usko kun sanon, Rahim – siitä pojasta puuttuu jotain.”

Amir, jonka omat taipumukset vievät häntä aivan muuhun suuntaan kuin Baba tai yhteiskunta soisi, joutuu jatkuvaan ristiriitaan ympäröivän yhteisön kanssa. Amirin kilpailunhaluinen ja kateellinen mieli saa hänet pilkkaamaan Hassania sanoista, joita tämä ei ymmärrä ja saa Amirin korostamaan heidän välistään kulttuurieroa. Amir on tietoinen yhteiskunnan epäreiluudesta, mutta se ei estä häntä näkemästä ja hyväksikäyttämästä itsekin sitä, että Hassan tulee aina olemaan ristihuulinen lukutaidoton palvelija, jonka paikka on keittiössä.

Amirin lapsuus Kabulissa on kuin pikku prinssin elämää isossa ja ylellisessä talossa ja yhteiskunnassa, jossa hänen taustansa määrittää kaikkien suhtautumisen häneen. Nimi Amir myös tarkoittaa prinssiä. Amirin lapsuuden satumaa särkyy kun Neuvostoliitto hyökkää Afganistaniin.

Oikeastaan lumous särkyy jo Amirin viimeisen leijaturnauksen yönä, Menneisyys jää häilymään Amirin elämään, ja muistoisssaan Amir palaa yhä uudelleen ja uudelleen savimuurin taakse, kurkkimaan tyhjälle kujalle.

”--Sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.
Minun sanani oli 
Baba.
Hänen sanansa oli 
Amir. Minun nimeni.
Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että perusta kaikelle, mikä tapahtui vuoden 1975 talvella – ja sen jälkeen – laskettiin jo noissa ensimmäisissä sanoissa.”

Leijapoika on ensimmäinen lukemani arabikirjailijan kirja. Se raottaa ovea Afganistanin tapakulttuuriin ja lähihistoriaan, pakolaisuuteen ja täysin erilaisten kulttuurien kohtaamiseen. Väkivalta leviää niin Amirin elämään kuin Afganistaniinkin. Amir joutuu pakenemaan Yhdysvaltoihin, jossa uusi elämä tuo mukanaan omat haasteensa afgaanikulttuurin ja amerikkalaisen kulttuurin kohdatessa. Afganistanilaista yhteisöä vieraalla mantereella edustaa joka sunnuntainen kirpputori, jonka puitteissa afganistanilaisen yhteisön säännöt ja käytöskoodit edelleen toteutuvat.

Amirin edesmenneen äidin kerrotaan opettaneen klassista farsinkielistä kirjallisuutta yliopistolla, mutta sodan jälkeisessä Afganistanissa talibaanit sulkevat naiset kotiin kieltäen heiltä työnteon. Amirin äidistä tulee kuva itsenäisestä naisesta - tai ainakin itsenäisestä afgaaniyhteisön soveliaisuussääntöjen sisällä. Hassanin äidin kevytkenkäisyyttä lukuunottamatta romaanin muut afgaaninaiset kuvataan passiivisiksi ja yhteisön sääntöjen ja asenteiden alistamiksi. Kauniissa, kirjallisuutta vaalivassa Sorayassa Amir löytää kuitenkin äitinsä kuvan ja tämän vertaisen.

Leijapoika on sen osittaisesta kepeydestä huolimatta raskasta luettavaa. Lukukokemuksena se on sivistävä, ja sen vääristyneiden ihmissuhteiden kuvaus on mielenkiintoista. En välttämättä kuitenkaan lukisi tätä enää toista kertaa. Ehkä juuri kirjan raskautta tasapainottaakseni olen keskittynyt tässä Leijapojan valoisampaan puoleen, joka on myös se puoli, joka varsinkin teoksen alun kuvauksessa myös viehätti.