Stephenie Meyer: Uusikuu

Luin taas Uusikuun (New Moon 2006, suom. 2007)  Niin, juuri sen Uusikuun. Stephenie Meyerin Twilight-saagan toisen osan.

Jacob on ihanan aurinkoinen ja lämmin ja tekee Bellalle hyvää. Se passiivinen Bella, joka Bella Edwardin seurassa on, on Jacobin seurassa aktiivinen ja kekseliäs ja ideoi paljon. Yleensä Jacob on iloinen kaikesta, mitä Bella ehdottaa, oli se kuinka kummallista tai erikoista tahansa; moottoripyöristä, patikoinnista, räiskintäelokuvasta. Jacobin seurassa Bella ajaa moottoripyörällä ja suunnittelee kalliolta hyppäämistä – molemmat asioita, joita Edward ei hänelle ikinä sallisi. Jacob ei jarruttele Bellaa ja kiikuttaa tämän jopa kiltisti ensiapuun paikattavaksi Bellan telottua itsensä moottoripyörällä kerta toisensa jälkeen.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa pohjautuu tavalla tai toisella johonkin tunnettuun klassikkoteokseen. Uusikuussa tuo teos on Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia.  Mietinkin tällä lukukerralla, miten jännästi Meyer  tuo Romeon ja Julian mukaan tarinaan. Alussa Bella ja Edward katsovat Roomeota ja Juliaa luokassa elokuvaversiona. Myöhemmin näytelmä palaa Bellan mieleen kun Edward on poissa ja hän, Julia, on jäljellä ilman Romeotaan. Bella miettii, mitä Julia tekisi Romeon lähdettyä; mitä jos Julia ja Paris olisivatkin ystäviä? Mitä jos Pariskin rakastaisi Juliaa ja Julia haluaisi tehdä Parisin onnelliseksi? Näytelmän nimi ei varmaankaan olisi Romeo ja Julia - eikä Twilight olisi Twilight, mikäli se päättyisi toisin. Romanttisen konvention mukaan on sanomattakin selvää, että Bella ja Edward päätyvät takaisin yhteen. Uusi uu ei saa Romeon ja Julian traagista loppu, mutta kovin kaukana se ei ole.

Lempikohtani Uusikuussa ei kuitenkaan käsittele Jacobia tai Bellan pohdintoja. Itse asiassa se ei käsittele mitään. Bellan elämä on katkolla kun Edward lähtee Forksista jättäen jälkeensä täysin rikkinäisen Bellan. Useaan kuukauteen Bellan maailmassa ei tapahdu mitään. Hän kyllä syö ja käy koulua ja saa erinomaisia arvosanoja, mutta Bella on kuin haamu. Tätä aikaa Meyer kuvaa tyhjillä sivuilla, joiden keskellä on vain kunkin kuluvan kuukauden nimi. Keino on tehokas. Kuin kuva, se taltioi Bellan tyhjyyden ja kertoo siitä enemmän kuin sanat.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies (Se una notte d’inverno un viaggiatore 1979, suom. 1983) on metafiktiivinen romaani, joka vie lukijan sisään teoksen maailman heti alussa puhuttelemalla lukijaa. Se kuvaa kuinka olet juuri aloittamassa sen lukemista ja antaa neuvoja parhaasta asennosta ja paikasta, jossa sitä lukea ilman keskeytyksiä, ja jatkaa kuvaamalla mielenliikkeitäsi kun luet sen ensimmäisiä sivuja. Se ei tietenkään todellisuudessa kuvaa juuri sinua, mutta lukijana saat sen illuusion. Tästä illuusiosta alkaa Jos talviyönä matkamies.

Teos sitoo yleisönsä sen keskeisimpään hahmoon, Lukijaan. Matto vedetään lukijan alta tuon tuostakin kun kukin romaani alkaa ja tarina onkin aina eri. Fyysinen lukijakin alkaa pikkuhiljaa tajuta, että jatkoa ei ole tulossa. Myös tämä tarina on päättymässä kesken. Sisäistekijä yllyttää lukijaa ja usuttaa tämän etsintään Lukijan kanssa. Jos talviyönä matkamies muodostuu etsinnäksi kun Lukija erehtyy lukemaan painovirheen takia aivan toista tarinaa kuin mitä kirjan nimi lupasi. Kirjojen ja tarinoiden maailma imaisee heidät mukaansa aina uuden jatkon etsintään. Jatkoa ei kuitenkaan ole vaan Lukija törmää aina uuteen romaanin alkuun.

Aivan Jos talviyönä matkamiehen alussa tekijä sekoittaa elementtejä sekä alkavasta romaanista ja sen tarinasta että siitä konkreettisesta romaanista, jota Lukija lukee: ”Romaani alkaa rautatieasemalla, veturi puuskuttaa, mäntien huohotus peittää kappaleen alun, savupilvi kätkee osan ensimmäisestä rivistä” (s. 12). Sekoittamalla Lukijan lukeman tarinan savun tätä ympäröivään maailmaan ja saattamalla ne kosketuksiin toistensa kanssa Calvino luo vaikutelman, joka on voimakkaampi kuin kumpikaan yksistään. Hän viestittää, että myös hänen alkamaisillaan oleva romaaninsa on enemmän kuin pelkkä luettava maailma. Kuvaamalla asemaa tavalla, jossa lukijan on täydennettävä sitä omalla mielikuvituksellaan, hän pakottaa lukijan osallistumaan romaaniin.

Jos talviyönä matkamies on paitsi romaani lukemisesta nauttimisesta myös romaani kirjoittamisen vapaudesta ja siitä nauttimisesta. Se on ”l’art pour l’art” – taidetta taiteen vuoksi. Se on kirjailijan ja fyysisen lukijan yhteistä leikkiä ja iloitsemista. Se ei ole syvällinen psykologinen tutkielma ihmismielestä, ei tutkielma eri ympäristöistä eikä kulttuureista. Teoksesta pikemminkin uhkuu, ettei sitä pitäisi lukea liian analysoiden, mitä Lukijan ja Lubmillan yksinkertainen halu vain lukea korostaa. On kuin romaani sinänsä vastustaisi liika-analysointia, ja Calvino olisi päättänyt tarjota meille vain parhaat palat toinen toistaan jännittävämmistä kertomusten aluista.

Sujata Massey: Rei Shimura yakuzan jäljillä

Rei Shimura yakuzan jäljillä osoittautui loistavaksi agenttiromaaniksi. Reistä paljastuu himoshoppaajan piirteitä kun hän värväytyy peiterooliin Mitsutaniin, yhteen Tokion hienoimmista tavarataloista. Hän pääsee myös näkemään, mitä on olla aito japanilainen - tai ainakin mitä sen uskottavasti esittäminen on. Rei opetetaan meikkaamaan silmänsä japanilaisen näköisiksi, hänelle valitaan nuorelle japanilaisnaiselle sopivat vaatteet sekä hiusväri, joka paljastuu täsmälleen Mitsutanin työntekijöiden ohjeistusten mukaiseksi.

Joissain Rei Shimuroissa ruuat ovat varsin ällöttäviä, mutta Rei ja hänen pomonsa Michael herkuttelevat leivonnaisilla. Romaani tarjoaakin kulinaarisia nautintoja ja muodin silmäniloa niille, joilla on värikäs mielikuvitus. Itse nautin Mitsutanin kuvauksesta, ihastuin Rein mukana sen vaatteisiin ja seurasin kiinnostuneena tämän kurkistusta japanilaisten naisten työelämään.

Vaara tulee Reille selväksi hänen kuultuaan uhkaavan keskustelunpätkän. Mitsutanissa on Michaelin mielestä jotain mätää sen tekemän voiton vuoksi, mutta kenelle Rein kuulema uhkaus oikein osoitettiin?

Rei Shimura yakuzan jälillä on tiivistunnelmainen ja nautittava. Rein chic puoli pääsee valloilleen ja yksi lempikohtauksistani liittyykin Rein löyhään rahankäyttöön Mitsutanissa ja piikittelyyn, jonka Rei saa osakseen pomoltaan:

“Olen antanut sinulle oikeuden päättää kuluistasi, koska olet ollut tähän asti hyvin luotettava. En osannut kuvitellakaan, miten suuriksi summat nousisivat […] Ja mitä huomisiltaan tulee, ole kiltti ja ymmärrä, että et ole tilaisuudessa työtehtävissä. Älä siis kuvittelekaan, että voit vaatia korvausta iltapuvun hinnasta.”

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Kaipasin keinoa rentoutua liiankin ahkeraksi käyneestä opiskelusta. Aluksi äitini ehdotteli kovasti Agatha Christietä kunnes muisti, että hänellähän on hyllyssä yksi Rei Shimura - se olisi sopivan kevyt ja veisi ajatuksen muualle.

Homma toimi. Iltaisin olen suorastaan odottanut pääseväni sänkyyn lukemaan Rei Shimuraa, päästäkseni ajatusmatkalle jonnekin ihan toisaalle. Hyllystä löytynyt kirja on Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Luin koko sarjan vuosia sitten, mutta muistikuvani oli, että tämä taisi olla niitä parhaimpia. Sitä se oli. Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus täytti tehtävänsä täydellisesti. Olin unohtanut miten viehättäviä sarjan kirjat ovatkaan. Ne tarjoavat Japania helposti ymmärrettävässä paketissa, kuvattuna puoliksi ulkomaalaisen näkökulmasta, minkä ansiosta maailmaan on helpompi päästä sisään.

Sarjassa on kuitenkin valtavasti myös muita kulttuureita.  Ulkomaalaisen arki varsin sisäänpäinkääntyneessä Japanissa nousee esiin monella tapaa. Tässäkin teoksessa on mm. skotlantilainen veljesvaljakko ja iranilainen kirjanpitäjä, joka Japanissa on päätynyt viisumittomana myymään kierrätettyjä puhelinkortteja.

Päähenkilö Rei Shimura on 27-vuotias puoliksi japanilainen napakka ja itsenäinen amerikkalaistyttö, joka välittää japanilaista antiikkia Tokiossa. Reistä on helppo pitää. Hän ei ole täydellinen, ja juoksulenkkeily sujuu häneltä aluksi vaivoin. Hän on myös kasvissyöjä, mutta syö onneksi kalaa, minkä vuoksi kasvissyönti ei ole hänelle ongelma. Rein suhde skotlantilaiseen lakimieheen Hughiin poikiikin Reille enemmän ongelmia kuin erikoisruokavalio. Hughin kalliissa, vartioidussa kämpässäkin asuessaan Reillä on jalat maassa.

Nyt menossa on jo neljäs Rei Shimura -sarjan teos perättäin. Mikä helpotus lukea välillä jotain täysin vapaaehtoista ja näin kevyttä! Tähän jää koukkuun.

Toni Morrison: Sula

Luin viime keväänä Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Nyt vuorossa oli Morrisonin Sula (1973, suom. 1995).

Morrison on ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkittu musta nainen. Hänen teoksissaan näkyy revisionismi ja afrikkalais-amerikkalaisten historian uudelleenkirjoittaminen. Sula ei vielä mene yhtä pitkälle kuvatessaan mustien vapauden riistoa ja heidän kokemaansa rasistista sortoa kuin Morrisonin myöhempi teos Minun kansani, minun rakkaani. 

Yhtymäkohtia silti on. Minun kansani, minun rakkaani tavoin Sula kertoo useamman sukupolven tarinan, valottaen Medallionin mustien alueen syntyhistoriaa ja mustien kohtelua 1900-luvun alussa. Sulassa Morrison ei kuvaa mustien orjuutta vaan kuvaa nimenomaan sen jälkeistä aikaa.

Romaani sijoittuu miljööseen, joka on oikeastaan jo itsessään pelkkä "neekerivitsi". Tarina kertoo, miten valkoinen mies huijaa juuri vapautuneen mustan orjan hyväksymään maapalan ylempää vuoren rinteeltä paremman ja viljaisamman laakson sijaan nimittämällä paikkaa "taivaan pohjaksi". Tästä maatilkusta syntyy Pohja, Medallionin mustien alue, jossa teoksen henkilöt asustavat. 

Pohjan mustat ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Heidän elämänsä kovuutta ja raakuutta kuvaa, kuinka Eva katkaisee itseltään jalan pystyäkseen elättämään itsensä ja kolme pientä lastaan vakuutusrahoilla. Eva onkin oikea leijonaäiti sisukkuudessaan ja rohkeissa valinnoissaan. Kaikki hänen valintansa eivät välttämättä ole aina niin eettisiä, mutta hänen kaikki tekonsa kumpuavat äidinrakkaudesta. Eva kerää kotiinsa omiensa vartuttua lapsia, jotka hän ottaa luokseen asumaan. Kolme heistä hän nimeää Deweyksi, eikä heitä lopulta erota enää toisistaan vaan he ovat kaikki yksi ja sama - deweyt. Äitinä hän on aivan toisenlainen kuin tyttärensä Hannah.

Tarina on koskettava. Sula on tarina ei paitsi erilaisista äideistä ja erilaisista keinoista selvitä, myös ystävyydestä kahden erilaisen tytön välillä. Tarina siitä, miten ihminen antaa asioiden tulla väliin ilman, että se on sen arvoista.

Nel ja Sula kasvavat yhdessä, ovat tyttöjä yhdessä, uneksivat yhdessä. He ovat erottamattomia Nelin häihin asti, jolloin väliin tulee mies. Opiskelemaan lähtenyt Sula palaa Pohjaan aivan toisenlaisena kuin muut. Sula on musta nainen, joka haluaa elää kuin mies. Vapaana, riippumattomana. Hän tekee mitä haluaa eikä piittaa yhteisön normeista vaan nousee niitä vastaan. Sula on oman itsensä luoja ja elää omien sääntöjensä mukaansa. Hänen poikkeavuutensa välittyy tavasta, jolla muu yhteisö häneen reagoi. Sulasta tulee pahan ilman lintu, itse paha, eikä edes Nel pysty ymmärtämään Sulan vierautta.

Pohja on muutakin kuin paikka. Se on koti, josta lähdetään ja johon palataan. Pohja on asukkaittensa - myös Sulan - summa tavalla, jonka Pohjan asukkaat saavat tuntea nahoissaan.

Anna Gavalda: Kimpassa

Anna Gavaldan Kimpassa (Ensemble c'est tout 2004, suom. 2005) yllätti. Odotin rakkausromaania, mutta sain kokea jotain muuta. Ystävyys, yhdessäolo ja yhteisöllisyys nousevat Ensemble c'est toutin tärkeimmiksi teemoiksi. Käytän teoksen ranskankielistä nimeä, sillä se kuvaa osuvammin kirjan sanomaa kuin Kimpassa. Englantiin käännettynä se merkitsisi, että "together is everything". Ja näin teoksessa todella on.

Ihastuin siihen, miten kolme toisilleen ennestään tuntematonta ihmistä, joiden kaikkien perhe on pettänyt, muovaa itselleen oman perheen. Sillä se heistä tulee - perhe. Mopoihin rakastuneesta, naisia vikittelevästä kokista ja intellektuellista, pahasti änkyttävästä aristokraatista sekä siivoushommia tekevästä syömishäiriöisestä taiteilijatytöstä, jonka urhea aristokraattimme pelastaa pulasta.

Teos on lämmin. Siinä on nostalgiaa, mutta siinä on myös toisten tukemista. Mukaan kun lisätään vielä vanhainkotiin kirjan alussa joutuva isoäiti, keitos on soma.

Rikki revityt enkelit parantelevat haavojaan - omiaan ja toistensa. Teoksen kerrontatekniikka ja henkilöhahmojen voimakas fokalisointi tekee teoksesta kiehtovan. Erityisesti Camillen ironia on osuvaa, eikä huumoria kirjasta puutu. Tämä uusi itseluotu kämppisten perhe nimittäin mm. kutsutaan varsin surkuhupaisten aatelisten - Philibertin vanhempien - luokse.

Teoksen dialogeissa Gavalda käyttää keinoa, jota en ole usein nähnyt käytettävän. Keskustelijat eivät toisinaan vastaa tai menevät hiljaisiksi, aivan kuten todellisessa elämässä. Tämän Gavalda merkitsee lainausmerkkien sisäisillä kolmella pisteellä. Keino tekee keskusteluista eläviä ja todentuntuisia. 

Ensemble c'est tout huokuu positiivinen elämänasenne, vaikka kukaan sen hahmoista ei erityisen positiivinen olekaan. Positiivisuus onkin monen summa.