Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austenin Järki ja tunteet (Sense and Sensibility 1811) on kirja, jonka olen lukenut vuosia sitten ja nyt uudestaan. Olen vieroksunut kirjaa sillä perusteella, että "kun siinä kerran on niin epämiellyttäviä hahmoja", mutta todellisuudessa en ehkä vain halunnut kohdata itseäni. 

Keskustelin vähän aikaa sitten ystäväni kanssa kyseisestä romaanista. Järki ja tunteet on aina ollut hänen mielikirjansa austeneista, ja hän sanoi kuinka Elinor on juuri se järkevämpi sisar, miten hän pystyy näkemään tämän ajattelutavan itsessään. Että Marianneen varmaan aika harva pystyy samaistumaan.

Kuulun näihin harvoihin. Järki ja tunteet on kuin katsoisi peiliin. Näen Mariannessa itseni. Saman tunteiden palon, niiden suoranaisen ruokkimisen ja vahvan impulsiivisuuden. 

Jane Austen on psykologisimmillaan juuri tässä teoksessaan. Se on tutkimus järjestä ja tunteesta, niiden ilmenemisestä ja niiden vaikutuksista ihmisluontoon. En vieläkään pitänyt monestakaan kirjan hahmosta, mutta samaistumiseni Marianneen ja Austenin uskomaton taito käsitellä tätä aihetta sai kirjalle suuren arvostuksen. 

Järkeviä ihmisiä kuvataan usein. Hupsuja myös. Mutta mietin, mitä muita täysin tunteen varassa toimivia hahmoja kirjallisuudesta löytyy?

Mieleeni tulee Louisa M. Alcottin Josephine March teoksesta Pikku naisia. Jo on voimakkaasti tunteva nuori nainen, jonka tulista luonnetta lempeä äiti yrittää hillitä. Huomattavaa on, ettei Austen naita emotionaalista ja melodramaattista Mariannea miehelle, joka on yhtä tunteikas ja eloisa kuin tämä itse. Myöskään Jo ei saa Laurieta, jonka luonne on liian lähellä hänen omaansa, vaan antaa äitinsä ajatusten vaikutuksesta tälle rukkaset. Molemmat nuoret naiset naitetaan itseään vanhemmalle, hyvin tasapainoiselle ja rauhalliselle miehelle. Tämä kuvastaa käsitystä siitä, ettei kahden voimakkaasti tuntevan ihmisen tulisi päätyä yhteen. Miksi ei?

Austenin ajan maailmassa tunteita ei kuulunut näyttää. Tunne ja tunteellisuus saattoivat merkitä yliherkkyyttä ja tunnekuohuja, joita ei nähty positiivisina. Elinor edustaa sitä järjen vaikutusta, joka saa ihmisen noudattamaan yhteisiä seurustelusääntöjä ja joihin hän sopeutuu. Marianne rikkoo näitä ja käyttäytyy omien mielihalujensa mukaisesti välittämättä muista. Mariannea ja Jo'ta yritetään molempia saada hillitsemään luonnettaan. Se, että Marianne päätyy naimisiin Brandonin kanssa noudattaa ajan sovinnaisuuskäsitystä. Brandonilla Mariannen vastapainona on tämän luonteeseen "tasapainottava vaikutus".

Silti sydäntä jollain tapaa kouristaa. Marianne on viehättävä juuri siksi, että on niin aito ja teeskentelmätön. Täytyykö tunteellisuudesta maksaa näin kova hinta?

Tunteita on hyvä osata hillitä, koska muuten pettymykset tuntuvat juuri niin karvailta kuin Willoughbyn menetys Mariannesta, mutta silti tuntuu väärältä, että näin osoittelevasti osoitetaan, että vain hillitty mies on se sovelias ja sopiva vaihtoehto.